En tahdo, aio, enkä pysty unohtamaan

JESSS! 12 tunnin päästä saatan jo olla koonnut luuni ja kassini (joita on nyt vain yksi!) En voi ymmärtää itseäni ja sitä miten pakkaaminen on aina ihan h*lvetin vaikea asia mulle. Nytkään en tarttis kuin vaihtopaidan, tyyliin, koska mulla on Artun luona melkeen kaikkea mitä mulla kotonakin on. Sen sijaan kassini on täynnä föönistä, suoristusraudasta, kiharrustikusta (???!?!), KENGISTÄ, kasasta paitoja, purkeista ja puteleista.. Anna mun kaikki kestää. Niinkuin mä malttaisin käyttää yhtään purkkia ja putellia, kun Arttu on taas pitkästä aikaa vieressä...
Viime viikonloppu ei ollut tunnetasoltaan aivan sellainen kuin olisin toivonut tai millainen se oli verrattuna sitä edeltäneeseen viikonloppuun. Olin edelleen intona kuin pikkulapsi karkkikaupassa sotilaskuljetuksen kaartaessa asemalle, mutta mun mieltä painoi koko matkan asia, jonka myötä nieleskelin itkua vähän väliä.

23.7.2008.

Päivä, jonka jäljiltä mm. pelkään, jos isän puhelin soi iltaisin.
Päivä, jonka jälkeen mun perhe on ollut erilainen.
Päivä, jonka jälkeen mä lakkasin murehtimasta asioita, joita 13-vuotiaat yleensä murehtii.

Mulle on nyttemmin sanottu, että multa puuttuu vaihe elämästä. Oon siirtynyt yläasteelle miettien miten jaksan seuraavan päivän. Muistan tuolloinkin kertoneeni silti avoimesti, että mun kesä meni päin helvettiä - tai ei ennen tuota päivää. Tyynesti, ilmettänikään väräyttämättä mun suusta lähti sanat "Mun kummisetä kuoli."

"Kuulemma kliseistä ja epäilyttävää tehdä biisi menetetystä ystäväst."

-Aste

En muista mitään yhtä murskaavaa. En todellakaan. Tiedän, että moni muukin on käynyt läpi läheisten kuolemia mutta mä sanon sen tässä, nyt ja suoraan - ton päivän jälkeen mä en ole pystynyt enkä kyennyt vaikka olisin ihan itse halunnut - kokemaan empatiaa lähestulkoon ketään kohtaan. Mulle ei toistaiseksi ole auennut yhtään isoa ovea sille että jaksaisin enää sen kummemmin voivotella muiden puolesta. Niin hoivaava ja äitipersoona kuin olenkin, niin nykyään sille kaikelle on paljon, paljon isommat rajat. Enkä sillä tarkoita olla ilkeä, paha tai yritä pahoittaa kenenkään mieltä. On edelleen ihmisiä, joiden murheita haluan ja tahdon vilpittömästi kuunnella ja joiden puolesta taistelen - oon aina puolustanut niitä, joilla mun elämässä on arvoa. Tällä edeltävällä haen ehkä siis takaa sitä, että musta on tullut enemmän reviiritietoinen ja tarkempi sen suhteen, kehen luottaa ja kehen ei. 
Apua on haettu. Sitä vaan ei ainakaan toistaiseksi oo tulossa mistään suunnasta. Mulla ei ole psyykkistä häiriötä, joka tarvitsis hoitoa. Edes ilmiselvä suruun ja ahdistuneisuuteen syöminen ei avaa mulle ovea minkään näkösen ravintoterapeutin luo - mulla ei ole diabetesta.

Mut tuntevat ihmiset varmasti huomas, että olin viime lukukauden lopussa aika helkkaristi pois koulusta. En pystynyt nousemaan ylös sängystä koska hajosin mun omiin ajatuksiin. Mua helpotti tasan se, että sain olla Artun tai Saran kanssa. Oman nykyisen perheeni kanssa. Niiden kanssa, jotka aivan varmasti ainakin yrittivät tietää, mikä mulla on. Mulle tärkeintä oli, että niiden henkilöiden kanssa saatoin olla aito. 

Kaiken sen koulukiusaamisen jälkeen mitä mulla on takana, lukioaikana olen alkanut miettiä, ja kiinnittämään huomiota siihen miten olen ja miltä näytän. Yläasteella viis veisasin - itsestäni ja muista. Opettajat oli mulle täyttä pohjasakkaa ja inhosin suurinta osaa koko sydämestäni. Opettajan piti puuttua siihen mitä mä oon kokenut 9 vuotta - mutta niiden wnb-auktoriteettien läsnäolo ahdisti päivä päivältä enemmän.

Lukion alkaessa mä olin liekeissä - huomasin, että lukiossa mua kohdellaan niinkuin aikuista, ei niinkuin tarhattavaa lammasta tai muuta eläintä. Mun mielestä tolla tietyllä yläasteella oppilaista on tehty paimennettavia eläimiä, joilla ei ole yksilönarvoa vaan niitä vaan pistetään tietyiks ajoiks tiettyihin paikkoihin. Mua ainakin kohtas yläasteella aina se laitostumisen tunne niin vahvasti, että ihmettelen nytkin miksi vasta lukiossa kouluun menemisestä tuli niin vaikeaa, etten sitten aina edes mennyt sinne.

Kuka meit käskee, komentaa? Kenen pilliin me tanssitaan?

Sika etusormeaan ojentaa, ja lammaslauma on valmis taas.

-Aste

Lukiossa sen ilosen tytön naamarin kantaminen alko oikeasti riittää. Tiedän että suurin osa kuvaa mua nauravaiseksi, iloiseksi ja positiiviseksi - mutta mäpäs olen tullut sellaiseksi sen takia, että ennen muinoin piti vaan lähteä leikkiin mukaan ja itsekin nauraa haukuille - ikäänkuin sulautua niihin. Näin käski opettaja ala-asteella. Nauramaan ja olemaan välittämättä. Mikä v*ttu on "älä välitä"? Luuleeko joku tosiaan että siitä voi olla VÄLITTÄMÄTTÄ, että sä olet koko luokan hyljeksityin kummajainen? Toisaalta se taito on ehkä tehny musta just tälläsen - mä kyllä heittäydyn mukaan. Mutta yhdessä vaiheessa ja aina välillä oon niin varpaillani, että mieluummin välttelen ihmisiä jotka ikinä on ahdistanu mua jollain lailla - pysyn kotona.

Viime keväänä ennen pääsiäistä sain hulluja itkukohtauksia vähän väliä. Kun heräsin aamulla aloin itkeä, kun lähdin kouluun aloin itkeä, kun tulin koulusta, itkin koko päivän saldon ja vain unessa saatoin olla rauhassa. Olin väsynyt, ja nukuin suurimman osan aikaa. 

Romahdin opon huoneessa ja mut lähetettiin sillä sekunnilla päivystykseen, josta palasinkin mukanani paketillinen ihmepillereitä ja hetken päästä haahuilinkin taas hilpeän oloisena pitkin poikin. Nukuin suurimman osan ajastani eikä mikään oikeastaan tuntunut yhtään miltään - sitä mä en sitten taas halunnut olla, ja se samainen nappulapaketti lojuu edelleen mun kaapissa. En mä halunnut olla pillereiden orja, mun oli pakko selvitä ihan itse, en halunnut, että mun tunteet on poissa - mun on vaan käsiteltävä ne miljoona kertaa, että ne jättää mut rauhaan.

On ihan huippua ja uskomatonta että Arttu on pysyny mun mukana kaiken ton yli, saanut lyhyessä ajassa kuulla mun koko lapsuuden. Saan edelleen noita itkukohtauksia, kuten sain viime viikon perjantainakin. Se pahin ahdistus vain on poissa. En tiedä mistä se tuli, enkä oikeastaan edes kunnolla, mihin se päättyi. Mun mieli on kai kehittnyt niin monimutkaiseksi, etten oikein itsekään tiedä. Parasta on se, että Arttu saa mut joka kerta rauhoittumaan.

Nyt odotan koulun alkua innolla. Oponi ansiosta mun lukujärjestys on prikulleen sellainen minkä mä olen halunnut, eikä kouluun meneminen tunnu pahalta. Mutta mä voin taata että tämäkin kirjoitus on vain osa isoa, isoa vyyhtiä, jota mä olen yrittänyt lukuisten asiantuntijoiden kanssa purkaa, mutta viimeisinkin päättyi siihen, ettei mulla ole mitään "psyykkistä vikaa".

Ehkä mulla on vaan ollut paska pakka.

Luojan kiitos nää kortit alkaa vaihtua, mä alan jopa viihtyä. Mun elämä on tasaantunut. Mulla on ihana, rakas ja mahtava poikaystävä. Mun perhe, mun sisko. Mun poikaystävällä on ihana äiti ja sisar. Mulla on hyviä kavereita ja ystäviä. Valitettavasti silti olen pääni kanssa aivan yksin, ja puran asioita mieluummin kirjoittamalla, eli pitäis varmaan vinkata tästäkin tekstistä jollekin "asiantuntijalle".

Hei, ihan tiedoksi vielä: kuolla mä en halua. Kuoleminen on luovuttamista. Ken sen päätöksen tekee, on sen tehnyt, mutta mun päätös se ei ole. Mä tiedän että mulla on valoisa tulevaisuus näillä uudemmilla korteilla. Mun elämästä tulee vielä hyvä. Mä en ole lakannut uskomasta.

Ja juuri nyt kun sain nämä lauseet tähän tekstiin, tuli ihanan painoton tunne. Olen onnellinen.

Voin vastaanottaa Artun huomenna onnellisena, täynnä energiaa. Arttu ei välttämättä ole ihan yhtä energinen, mutta toivottavasti hänkin onnellinen. <3

Ihanaa viikonloppua ihmiset!