Ratsastusharrastuksestani

Tänään on ollut kohtuu mukava päivä. Olen tehnyt radiohommia, huomenna on taas lähetys, ja levittänyt mainoksia. :)

Tein tänään opon kanssa "ison" päätöksen tulevaisuutta ajatellen. Mun piti alunperin hidastaa lukion käymistä 3,5 vuoteen, mutta tänään selvisi, että mä olen kuin olenkin ylioppilas ensi keväänä! Se tietää paljon enemmän töitä neljälle jaksolle, mutta mähän muuten teen sen, että pääsen jatkamaan heti seuraavana syksynä kouluun x :)

Tänään olin myös ratsastamassa ja voi hitsi, en tiedä mistä aloittaisin. Aloitin ratsastuksen monia vuosia sitten (siltä ainakin tuntuu), vuonna 2004, kokonaista 9 vuotta sitten. Ja rakastuin Islanninhevosiin siltä istumalta.
Sillon oli uutuudenviehätystä ja ihastuminen ylipäätään hevoseen nelijalkaisena otuksena. Vuodet vierii ja kokemusta tuli kartutettua myös muutamilla kymmenillä leireillä ja erityisen kivoja olivat kaksi leiriä Kuuman kartanolla Latovainiolla, sieltä tuli hyviä muistoja ja ystäviä erityisesti :-) Parhaita hevosten myötä saatuja ystäviä on tietty Siiri, jonka kanssa lyötiin hynttyyt yhteen kesällä 2006 ja Riikka, johon tutustuin legendaarisen Pollux-kerhon myötä samana vuonna kuin hevosiinkin, 2004. :-)
Asiakassuhteeni päätyttyä edellisen tallin kanssa, siirryin tosiaan tuonne Kodisjoelle pieneen, ihanaan Baldur-talliin viilaamaan ja hiomaan. Ensimmäiseksi ongelmaksi diagnosoitiin helkkarin vino istunta, jonka kanssa taistelin sitten muutamia tunteja. Sitten korjailtiin ja korjaillaan edelleen käsiä, ryhtiä, KATSETTA, aktiivista pohjetta. Mulle on kehittynyt ikäänkuin sellainen mielleyhtymä että jos hevonen on reipas ei mun tarvi ku jarrutella ja se on ihan kakkaa se semmonen, tänään se tuli todistettua :').

Yksi syy miksi en hirveesti kirjottele mun ratsastuksesta, on ehkä se, että täällä netissä törmää niihin viisaisiin jotka tietää kuinka hyvä tai huono joku ihminen on jossakin hevosiin liittyvässä. Voisin nyt heti tässä mainita sellasen seikan että ei voi koskaan onnistua jos ei löydä positiivisia asioita ja opi virheistään. Jos satun sanomaan että olen mielestäni hyvä jossain asiassa, niin silloin tarkoitan sitä mutta myönnän myös virheeni.

Tänään ratsastin Perla-nimisellä hevosella joka oli kaikkea muuta kuin mihin mä olen tottunut. Ikään kuin yleensä tykkään hevosista jotka mun pitää saada hereille ja nyt oli osittain toisin päin. En voi sanoa rakastuneeni heti. Tein ihan varmasti paljon väärin ja ainakin olin osan aikaa ihan liian kovakourainen sen hevosen kanssa kun hätäännyin siitä vauhdin (oikeasti pienestä) määrästä. Uskon että toinen kerta sanoo paljon enemmän rakastunko vai enkö ja todennäköisesti ra kas tun...

Tuntuu kuin kahdessa vuodessa olisin ottanut ison harppauksen eteenpäin. Joskus maiseman vaihto siis on enemmän kuin paikoillaan, että saa uusia haasteita. Mä kaipasin just tätä ja itseni haastamista, että saisin kasattua enemmän rohkeutta ja niin sanotusti munaa siihen ratsastukseen. Jos nyt toisetkin 9 vuotta tulis keikuttua vaikka Baldur-tallin hevosten selässä, niin voisin sanoa jo, että mulla menee hyvin.

Onhan mua tuomaroitu jo ihan islantilaisienkin tuomarien puolesta joskus vuonna 2007 lahjakkaaksi ja hyväksi ratsastajaksi, ja uskonkin, että kun pääsen suurimmista päähänpinttymistäni eroon, tulee mun ratsastuksesta parempaa. Aikoinani haaveilin kisailusta, mutta nyttemmin se tuntuu kaukaiselta, ehkä tätipäivien jutulta? En tiedä. Resursseja ei taida toistaiseksi olla. Toivoisin aina tietty salaa, että olisi. Olisi mukava saada näyttää muillekin, että on paikka jossa musta tuntuu ihan hirveän hyvältä-issikan satula.

Tänään tapahtui taas niin, että kun uskalsin antaa hevosen tehdä hevosen tehtävää, mun suupielet nousi ainakin korviin ja mä HYMYILIN koko sielullani ja ruumiillani. Nyt kun istun tässä ja mietin sitä tunnetta, nousee mulle melkein kyyneleet silmiin. Mulle tulee niin vapaa olo. Ei se välttämättä mennyt ihan niin kuin olisi pitänyt, vauhtia oli liikaa, tai muuten joku asia meni vähän huonommin, mutta sen tunteen saavuttaminen on parempaa kuin mikään muu. Töltin ratsastaminen oikein ja puhtaasti on ehkä parasta mitä voi tehdä housut jalassa ja en tiedä pitäiskö sanoa että menee yli senkin. En vain pysty kuvailemaan sitä tunnetta. Toivottavasti saisin ensi viikolla vaikka valokuvia, jos ja kun sellainen tilanne tulee uudestaan vastaan. Pienelle koulukiusatulle tytölle oli 9 vuotta sitten lottovoitto löytää tällainen harrastus, josta löysin elämälleni punaisen langan. Vaikka se ei ole nimeltään ikinä ollut hevosterapiaa, sellaista se on. Ja nyt olen taas saanut langan päästä kiinni ja koko kesän aion käydä ratsastamassa niin paljon kuin vain voin. <3

Minä ja Strengur 2012