En oikein saa päätettyä millainen olo mulla on. Ahdistaa, ketuttaa, pelottaa...
Outoa.
Olen epävirallisesti lopettanut ratsastuksen. Voisikohan koulua pitää tekosyynä tunteiden myllerrykselle ja jaksamisen puutteelle?
En ole ikinä katunut päätöstäni lähteä paikasta jossa ihmisen paremmuus mitataan naama- ja vartalokertoimella, ei esimerkiksi taidon, suhtautumisen tai asenteen kautta ja hevosen hyvinvointi on kyseenalaista.
Hetken aikaa tuntui kuin olisin ollut salasuhteessa tai tehnyt aviorikosta, kun viimeisiä korttituntejani käyttäessä lähdin villisti koikeilemaan uusia kuvioita ja ihastuin niihin. Oli ihanaa olla vain asiakas, kaikki oli uutta ja jännittävää, joskus turhankin jännittävää.
Tunnustan olevani oikea pelkuri.
Pudottuani kivuliaasti hevosen selästä joka tuntui pelkäävän omaa varjoaankin, vaikka kuinka sinne selkään nousin takaisin.
Rasahdus. Sydän hakkaa. Ohja kiristyy. Hevonen vaistoaa mun jännityksen. Jännittyy. Sinkoaa mun alta pois.
Kaikkien hevosten kanssa asia ei ollut aivan näin. Yksi ruuna oli ylitse muiden, sellainen, joka ei lähes kymmenessä vuodessa pelästynyt mitään eikä ketään. Luottamus tähän hevoseen taisi viedä mahdollisuudet kaikilta muilta. Puhun erittäin vahvasta tunnesiteestä tähän yhteen yksilöön. Totesin tänään ystäväni kanssa, ettei mihinkään toisen omaan ole kiintymistä. Huonompi juttu, että niin pääsi käymään...
Asiaa puidessani tänään suuntaan jos toiseenkin olen päättänyt elvyttää harrastukseni, koska Zumba, johon palavasti rakastuin, loppui tänään. Olen useasti nähnyt ratsastukseen liittyviä unia ja päivä päivältä kaivannut minulle niin rakasta harrastusta yhä ja yhä enemmän. Haluan myös tehdä jotakin villiä ja rikkoa niinsanotut rotutietoiset rajani - mennä ja kokeilla sitä normaalia kolmikäyntipollea ja sitten taas palata omiin uomiin takaisin "oman rodun" pariin, kannustavaan ilmapiiriin ja mukavien ihmisten keskuuteen.
Ehkä vähän ajan tauon jälkeen pystyisin ikään kuin aloittamaan alusta?
Pyrin aikaansaamaan suhteellisen neutraalin, lyhyen, ytimekkään tekstin josta edes rivien väristä tulisi esiin eräänlainen luottamuspula hevosiin ja tietynlainen kaipuu siihen tuttuun ja turvalliseen. Harmi, ettei siihen ole enää ikinä paluuta tiettyjen tekijöiden summan vuoksi. Olen saanut oppia niin huonoissa kuin erittäin hyvissä ja mahtavissa ympäristöissä ja haluaisin löytää sen kipinän, joka minut aikoinaan sytytti. Kaipaan sitä tunnetta, joka tuli aina kun nousin hevosen selkään, se tunne, joka sai minut tuntemaan itseni kokonaiseksi ja hyväksi, johonkin kelpaavaksi olennoksi. Kaipaan onnistumisen tunnetta, mutta jään epäonnistumisen ja pelon tunteiden taakse loukkuun.
Aikoinaan hevosen kanssa oleminen ja ratsaille nouseminen oli mun henki ja elämä, enkä uskonut ikinä päästäväni niistä irti. Silmien aukaiseminen tietyssä pisteessä kuitenkin aiheutti tämän, ja niin edelleen. Loppuenlopulta jouduin vielä valitsemaan muutaman muunkin muuttujan välistä. Nyt on tullut aika tasapainottaa elämää lisää ja lisätä rakas ja tärkeä harrastus siihen takaisin. Uskon, että kun vaan menen takaisin hevosen selkään, en enää suostu sieltä pois - elämäni suurin virhe on ollut sieltä alas tuleminen.
Kivinen tie.
Mutta haluan sille tielle takaisin asettamatta itselleni minkäännäköisiä paineita.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommenttisi julkaistaan tarkistuksen jälkeen ja kaikkiin julkaistuihin kommentteihin vastataan! :-) Muista hyvä mieli ennen kuin kirjoitat! :-)